Tästä KUVAKERTOMUKSEEN
2.10.2026
Tiistaina ei rannalle lähtö juuri houkutellut,
sillä tuuli puhalsi sellaisella voimalla, että
hiustyyli vaihtui itsestään muutaman sekunnin
välein. Eikä rannallakaan tungoksesta voinut
puhua, koska siellä ei ollut käytännössä ketään.
Jotakin ohjelmaa päivään piti kuitenkin keksiä, joten aamupäivällä päätimme suunnata läheiseen Discount-markettiin tutkimaan paikallista herkkutarjontaa.
Paistopisteestä löytyikin lounaaksi lämpimiä fetajuustopiirakoita, jotka katosivat nopeasti parempiin suihin omalla parvekkeella nautittuina.
Iltapäivällä oli pakko päästä huoneesta hieman tuulettumaan, kirjaimellisesti. Niinpä vedimme sandaalit jalkaan ja köpöttelimme rantakatua pitkin pienelle
sivukadulle, josta löysimme levähdyspaikan, paikallisen irkkupubin. Kreikassa pitäisi kai juoda ouzoa, mutta me päädyimme nauttimaan tummaa irlantilaista olutta.
Seuraa ei tarvinnut etsiä. Pubin hellyttävä kissa päätti omatoimisesti liittyä pöytäseurueeseemme. Hetken kuluttua se kömpi väliimme torkkumaan, kerjäämään rapsutuksia
ja valvomaan, ettei vain jäänyt ilman huomiota. Kissa vaikutti olevan pubissa kuin kotonaan, joka tunsi pubin toimintatavat huomattavasti meitä paremmin.
Illalla olikin mukava vetäytyä omaan huoneeseen peiton alle. Päivän päätteeksi katselimme iPadilta Mielensäpahoittajaa ja totesimme, että vaikka sää yritti parhaansa
mukaan kampittaa lomatunnelmaa, oli päivä ollut varsin onnistunut. Ainakaan tuulesta ei tarvinnut maksaa erikseen.
Eipä seuraava aamukaan tuonut valoa tunnelin päähän, sillä tuuli oli ilmeisesti päättänyt jäädä näille seuduille vakituiseksi asukkaaksi. Verhot lepattivat,
palmut huojuivat ja merikin näytti vaahtoavalta kylpyammeelta.
Aikamme hotellihuoneessa istuskeltuamme aloimme pohtia, miten saisimme päivän kulumaan järkevästi. Lopputuloksena päädyimme läheiseen autovuokraamoon tiedustelemaan,
löytyisikö vapaata menopeliä. Löytyihän sieltä. Pihalla odotteli pieni Peugeotin käppänä, joka oli vuokrattava seuraavaksi kahdeksi päiväksi.
Auto ei ehkä ollut vuokraamon esitteen kansikuvasta, mutta koska emme ole nirsoja, kaupat syntyivät nopeasti.
Niinpä suuntasimme tuoreen kulkupelimme keulan kohti tuttuja maisemia ja lähdimme kiertämään niemimaata. Monen paikan nimi kuulosti edelleen tutulta vuosikymmenten
takaa, mutta itse paikat olivat muuttuneet melkoisesti. Uusia taloja, hotelleja ja liikkeitä oli noussut pilvin pimein, eikä vanhoja maamerkkejä tahtonut millään tunnistaa
ilman tarkempaa selvittelyä.
Mukavin yllätys oli kuitenkin se, että niemimaan toisella puolella tuuli oli lähes luovuttanut. Siellä meri näytti jälleen mereltä eikä pyykinlinkouskoneelta.
Pääsimme siis vihdoin nauttimaan jälleen rauhallisesta rantatunnelmasta ja pienistä putiikeista hankituista eväistä. Mikään viiden tähden ravintola ei olisi pystynyt
kilpailemaan vastaleivotun piirakan, kylmän juoman ja merimaiseman kanssa.
Kahden päivän ajan pieni Peugeot palveli meitä uskollisesti, eikä se kertaakaan valittanut siitä, että sen kyytiin ahtautui kaksi pulleaa matkailijaa,
ostoksia ja melkoinen määrä nostalgiaa.
Yllä olevasta KUVAKERTOMUKSESTA voi katsella autoretken varrelle osuneita paikkoja ja tuttuja maisemia uudessa asussa.
Pienen varjon muuten mukavan autoretken ylle loi kuitenkin yksi käytännön murhe. Olimme maksaneet lentokenttäkuljetuksen jo matkaa varatessa, mutta matkatoimistolta
ei ollut kuulunut sanaakaan paluukuljetuksen aikataulusta. Lähtöpäivä lähestyi uhkaavasti, eikä tieto tuntunut liikkuvan yhtä ripeästi kuin Halkidikin tuuli.
Aamulla otin yhteyttä matkatoimiston chattiin. Ystävällinen virkailija pyysi tarkistamaan, että puhelinnumeromme oli varmasti oikein, ja kertoi välittäneensä asian
eteenpäin oikealle osastolle. Se kuulosti lupaavalta, joten päätimme jatkaa lomailua parhaamme mukaan.
Päivän mittaan sähköpostia tuli seurattua hieman tavallista useammin. Jokainen ilmoitusääni sai sydämen hypähtämään, kunnes paljastui, että viesti olikin jotain aivan
muuta kuin odotettu kuljetusinfo. Illansuuhun mennessä mitään tietoa ei kuitenkaan ollut saapunut, joten laitoin matkatoimistolle vielä sähköpostia ja kerroin huolestumisestani
. Olihan seuraavana päivänä tarkoitus siirtyä lentokentälle, eikä jäädä pysyvästi Halkidikin rannalle asumaan.
Vasta hyvin myöhään illalla matkatoimisto oli lähettänyt vastauksen. Siihen aikaan me olimme jo vaihtaneet aktiivisen lomailun vaakatasossa suoritettavaan ohjelmaan
ja nukkuneet autuaasti tietämättä tilanteen etenemisestä. Viesti löytyi vasta seuraavana aamuna ensimmäisenä herättyämme.
Syke nousi jo ennen aamukahvia, kun sähköpostista löytyi Lufthansan viesti, jossa pyydettiin toimittamaan boarding passit. Päätimme kuitenkin toimia harkitusti ja
käydä ensin aamiaisella. Tyhjällä vatsalla ei kannata ryhtyä kansainvälisiin tietoteknisiin seikkailuihin.
Aamiaisen jälkeen alkoi operaatio Boarding Pass. Olin melko varma, ettei tehtävä menisi ihan yhdellä napinpainalluksella maaliin, ja siinä olin täysin oikeassa.
En vieläkään täysin ymmärrä, miten lopulta onnistuin suoriutumaan siitä kunnialla. Aluksi pyydettiin sähköpostiosoitetta kirjautumista varten, mutta sehän olisi
ollut aivan liian yksinkertaista. Seuraavaksi tarvittiinkin jokin erillinen tunnistekoodi, jota ilman ei päässyt minnekään. Kun sitäkin aikansa metsästeli, ilmaantui
vastaan uusi este: piti vielä rekisteröityä johonkin Lufthansan omaan järjestelmään, joka lienee heidän versionsa meidän Finnair Plussasta.
Ja tietysti kaikki tämä tapahtui englanniksi. Normaalioloissa se ei olisi ollut ongelma, mutta kun näytölle ilmestyy viidentoista minuutin ajan erilaisia koodeja,
vahvistuksia, kirjautumisia, salasanoja ja hyväksyntöjä, alkaa oma kielitaitokin kummasti heiketä. Jossain vaiheessa olin jo epävarma siitä, olinko varaamassa lentoa
kotiin vai liittymässä kansainväliseen avaruusohjelmaan.
Lopulta sinnikkään klikkailun, muutaman manailun ja ehkä pienen tuurin ansiosta sain kuin sainkin molempien boarding passit toimitettua omiin sähköposteihimme.
Kun viimeinenkin tiedosto oli turvallisesti tallessa, olikin aika taputtaa itseään olalle. Päivän vaikein tehtävä oli hoidettu, eikä kello ollut vielä edes
puoltapäivää.
Siinä vaiheessa tuntui siltä, että kotimatkasta selviäminen olisi luultavasti helpompaa kuin niiden boarding passien hankkiminen.
Lopulta kotimatka sujui ilman suurempia kommelluksia, mikä oli jo pieni ihme kaiken aiemman säädön jälkeen. Tosin pelkkään kotiinpaluuseen kului aikaa niin paljon,
että siinä ehti miettiä useamman kerran, olisiko kävellen päässyt lähes yhtä nopeasti.
Ensin edessä oli tuttu kahden ja puolen tunnin bussimatka lentokentälle, sitten vuorossa olivat lähtöselvitykset, turvatarkastukset, odottelut ja lisää odotteluja.
Lufthansan koneella lennettiin Müncheniin, josta matka jatkui Air Balticin kyydillä Helsinkiin.
Münchenin kentällä olimme etukäteen suorastaan tyytyväisiä itseemme. Nyt lähtöportin löytäminen olisi lastenleikkiä, sillä jatkolento Helsinkiin lähtisi samasta
terminaalista, johon olimme juuri laskeutuneet. Näin ainakin luulimme.
Pieni ongelma oli vain siinä, ettei lähtevien lentojen taululla näkynyt lainkaan Helsingin lennon lähtöporttia. Riensimme tiedustelemaan asiaa ainoalta näkyvissä
olleelta virkailijalta, joka vaikutti olevan jo lopettelemassa työpäiväänsä ja laittamassa pillejä pussiin. Hän neuvoi katsomaan asiaa aikataulu-taululta.
Siinä vaiheessa emme olleet vielä aivan varmoja, oliko vika taulussa vai tulkitsijoissa. Virkailija tuli ohikulkiessan kertomaan, että aikataulu-taululla
kerrottaisiin myöhemmin, milloin lähtöportti julkaistaan. Siispä odottelimme kiltisti noin puoli tuntia kuin kaksi tunnollista koululaista, kunnes taululle viimein
ilmestyi kauan odotettu porttinumero.
Sen jälkeen loppumatka sujui lähes rutiinilla. Kun kone viimein laskeutui Helsinkiin ja kotipiha alkoi häämöttää mielessä, alkoi matkaväsymyskin tuntua.
Kaikkine bussimatkoineen, lentoineen, vaihtoineen ja odottamisineen kotimatkaan kului lopulta yli neljätoista tuntia. Oma sänky löytyi jälleen joskus aamuyön
tunteina hieman kolme jälkeen.
Vaikka matkaan mahtui tuulta, sähellystä, boarding pass -jumppaa, kuljetushuolia ja lentokentillä odottelua, jäi reissusta päällimmäiseksi mieleen kuitenkin
aurinkoinen Halkidiki, upeat rannat, mukavat tavernat ja se irkkupubin kissa, joka oli meistä ehkä porukan viisain.
Matkailu avartaa. Erityisesti silloin, kun joutuu käyttämään Lufthansaa, Air Balticia, Münchenin lentokenttää ja omaa kärsivällisyyttään saman vuorokauden aikana.
29.9.2026
Sisko soitti eilen varmistaakseen, että olemme edelleen täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Häntä alkoi ilmeisesti huolestuttaa,
kun blogissani on ollut lähes viikon mittainen hiljaisuus. Totuus on kuitenkin paljon arkisempi: olen vihdoin oppinut lomailemaan.
Tällä kertaa päivät eivät ole kuluneet läppärin ääressä, vaan ihan oikeaa lomaa viettäessä. Ja kun kaikki on sujunut poikkeuksellisen
mutkattomasti, ei blogiinkaan ole kertynyt suuria draamoja tai kommelluksia raportoitavaksi.
Kaksi päivää ehdittiin nauttia oleskelusta suosikkirannan nyt jo kuivuneilla patjoilla. Mies ratkoi uskollisesti sanaristikoita,
kun taas minä vietin aikaa kännykkä korvalla toimittaja Mari Karppisen uutuuskirjan Minun Amerikkani seurassa.
Äänikirjan tapahtumat pyörivät valtameren toisella puolella Trumpin maailmassa, mutta oma maailmani rajoittui lähinnä siihen,
miten suojautua parhaiten äkillisiltä tuulenpuuskilta.
Loppujen lopuksi juuri tällaiset päivät taitavat olla niitä parhaimpia lomapäiviä. Ei ohjelmaa, ei aikatauluja, ei nähtävyyksien
etsimistä. Vain meri, tuuli, kirja, sanaristikko ja harvinainen tunne siitä, ettei juuri sillä hetkellä ollut yhtään kiire minnekään.
Viikonloppuna olikin sitten ihan erilainen kokemus, kun aikaa vietettiin lähinnä hotellihuoneessa pötkötellen ja netissä surffaillen.
Sadekuurot eivät houkutelleet rantaelämää viettämään, joten hotellielämään oli tyytyminen.
Sunnuntaina iltapäivällä tuulikin tyyntyi jo sen verran, että uskalsimme lähteä kävelylle rantakadulle. Hämmästys oli melkoinen,
kun saavuimme suosikkirantamme kohdalle. Rantaravintola oli täynnä aurinkopatjoita ja työmiehet purkivat vauhdilla rantarakenteita.
Siinä vaiheessa tajusi konkreettisesti, että kesäkausi alkaa olla loppusuoralla. Vaikka turisteja vielä näkyi kaduilla runsaasti,
paikalliset olivat selvästi jo siirtämässä katsettaan kohti talvikautta.
Maanantaina sää kuitenkin päätti hyvittää viikonlopun harmauden. Taivas oli lähes pilvetön, tuuli oli laantunut ja aurinko paistoi
jälleen täydellä teholla. Aamupäivällä suunnistimme rantaa pitkin etsimään uutta tukikohtaa, koska vanha suosikkipaikkamme oli
muuttunut enemmän varastoksi kuin rantakahvilaksi.
Yllättävän läheltä hotellia löytyikin oikein mukava paikka. Aurinkotuoleja oli vapaana runsaasti, ravintolasta sai pikkupurtavaa ja
virvoitusjuomia. Merikin oli pläkätyyni. Rannalta palatessamme päätimme poiketa vilkaisemaan tuttua tavernaa, jossa olimme ajatelleet
syödä illallisen. Mutta eipä siinäkään kaikki ollut ennallaan. Terassin pöydät ja tuolit oli kasattu korkeiksi pinoiksi seinän viereen,
eikä henkilökuntaa näkynyt missään. Siinä sulkeutui näköjään toinenkin lomamme vakio-osoite.
Aloimme laskea lähialueen vielä avoinna olevia ravintoloita. Laskeminen ei vienyt kovin kauan. Tulokseksi saatiin yksi.
Toisaalta valinnanvaikeus katosi samalla hetkellä. Kun tarjolla on tasan yksi vaihtoehto, ei tarvitse tutkia ruokalistoja,
vertailla hintoja eikä pohtia, minne tänään mentäisiin syömään. Päätöksenteko käy ennätysajassa. Siinä mielessä sesongin
päätyminen on yllättävän mukavaa!
Sisko soitti eilen varmistaakseen, että olemme edelleen täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Häntä alkoi ilmeisesti huolestuttaa,
kun blogissani on ollut lähes viikon mittainen hiljaisuus. Totuus on kuitenkin paljon arkisempi: olen vihdoin oppinut lomailemaan.
Tällä kertaa päivät eivät ole kuluneet läppärin ääressä, vaan ihan oikeaa lomaa viettäessä. Ja kun kaikki on sujunut poikkeuksellisen
mutkattomasti, ei blogiinkaan ole kertynyt suuria draamoja tai kommelluksia raportoitavaksi.
Kaksi päivää ehdittiin nauttia oleskelusta suosikkirannan nyt jo kuivuneilla patjoilla. Mies ratkoi uskollisesti sanaristikoita,
kun taas minä vietin aikaa kännykkä korvalla toimittaja Mari Karppisen uutuuskirjan Minun Amerikkani seurassa.
Äänikirjan tapahtumat pyörivät valtameren toisella puolella Trumpin maailmassa, mutta oma maailmani rajoittui lähinnä siihen,
miten suojautua parhaiten äkillisiltä tuulenpuuskilta.
Loppujen lopuksi juuri tällaiset päivät taitavat olla niitä parhaimpia lomapäiviä. Ei ohjelmaa, ei aikatauluja, ei nähtävyyksien
etsimistä. Vain meri, tuuli, kirja, sanaristikko ja harvinainen tunne siitä, ettei juuri sillä hetkellä ollut yhtään kiire minnekään.
Viikonloppuna olikin sitten ihan erilainen kokemus, kun aikaa vietettiin lähinnä hotellihuoneessa pötkötellen ja netissä surffaillen.
Sadekuurot eivät houkutelleet rantaelämää viettämään, joten hotellielämään oli tyytyminen.
Sunnuntaina iltapäivällä tuulikin tyyntyi jo sen verran, että uskalsimme lähteä kävelylle rantakadulle. Hämmästys oli melkoinen,
kun saavuimme suosikkirantamme kohdalle. Rantaravintola oli täynnä aurinkopatjoita ja työmiehet purkivat vauhdilla rantarakenteita.
Siinä vaiheessa tajusi konkreettisesti, että kesäkausi alkaa olla loppusuoralla. Vaikka turisteja vielä näkyi kaduilla runsaasti,
paikalliset olivat selvästi jo siirtämässä katsettaan kohti talvikautta.
Maanantaina sää kuitenkin päätti hyvittää viikonlopun harmauden. Taivas oli lähes pilvetön, tuuli oli laantunut ja aurinko paistoi
jälleen täydellä teholla. Aamupäivällä suunnistimme rantaa pitkin etsimään uutta tukikohtaa, koska vanha suosikkipaikkamme oli
muuttunut enemmän varastoksi kuin rantakahvilaksi.
Yllättävän läheltä hotellia löytyikin oikein mukava paikka. Aurinkotuoleja oli vapaana runsaasti, ravintolasta sai pikkupurtavaa ja
virvoitusjuomia. Merikin oli pläkätyyni. Rannalta palatessamme päätimme poiketa vilkaisemaan tuttua tavernaa, jossa olimme ajatelleet
syödä illallisen. Mutta eipä siinäkään kaikki ollut ennallaan. Terassin pöydät ja tuolit oli kasattu korkeiksi pinoiksi seinän viereen,
eikä henkilökuntaa näkynyt missään. Siinä sulkeutui näköjään toinenkin lomamme vakio-osoite.
Aloimme laskea lähialueen vielä avoinna olevia ravintoloita. Laskeminen ei vienyt kovin kauan. Tulokseksi saatiin yksi.
Toisaalta valinnanvaikeus katosi samalla hetkellä. Kun tarjolla on tasan yksi vaihtoehto, ei tarvitse tutkia ruokalistoja,
vertailla hintoja eikä pohtia, minne tänään mentäisiin syömään. Päätöksenteko käy ennätysajassa. Siinä mielessä sesongin
päätyminen on yllättävän mukavaa!
Tänä aamuna tämänkin tekstin tuottaminen oli todella ongelmallista, kun yöllä koneeseen oli asennettu uusi päivitys, jonka
seurauksena hiiren käyttö ei enää onnistunutkaan, vaan jouduin käyttämään suurta luovuuttani homman hoitamiseen. Kuvia laittelen
tänne sitten, kun saan homman pelaamaan joustavammin.
20. -23.9.2026
Tänä syksynä päätimme pistää lomarutiinit
uusiksi ja suunnata Kreikan Halkidikiin,
Pefkohoriin — paikkaan, jossa lomailimme jo
80‑luvulla, aikana jolloin aurinko paistoi
kirkkaammin ja polaroid-kuvat olivat kuuminta
hottia.
Kun Apollomatkoilla osui kohdalle sopiva
paketti, päätimme lähteä kahdeksi viikoksi.
Matka alkoi tietenkin siihen malliin, että
herätyskello soi aamukolmelta. Siinä vaiheessa
ei ollut enää lomafiiliksestä tietoakaan, vain
kahvin ja toivon varassa etenevä ihmispolo.
Air Balticin kone lähti kuudelta kohti
Müncheniä, josta jatkoimme Lufthansalla
Thessalonikiin. Oltiin tehty lähtöselvitys
etukäteen ja saanut portiksi G. Sinne sitten
paineltiin — välillä junalla, välillä
puolijuoksua, välillä epätoivoisella “missä
ihmeessä me ollaan” -ilmeellä. Perillä selvisi,
että lento lähteekin portilta K. Tietenkin.
Niinpä koko kierros uudestaan. Ehdimme portille
juuri ennen boardingia, mikä oli pieni ihme ja
suuri hikisaavutus.
Mutta eihän se tähän loppunut. Flunssa päätti
liittyä lomaseurueeseen. Miten se tauti aina
tietää, milloin on paras hetki pilata
suunnitelmat? Jo terveenä vieraassa maassa
säätäminen on haastavaa, saati sitten
puolikuntoisena.
Kuljetus Pefkohoriin oli maksettu etukäteen,
mutta lentokentällä ei näkynyt ketään. Ei
Apollon kylttiä, ei omaa nimeä, ei edes
epäilyttävää kartanheiluttajaa. Puolen tunnin
etsinnän jälkeen luovutimme ja otimme taksin.
Noin 100 kilometriä myöhemmin taksikuski pyysi
150 €, mutta kuittia ei meinannut irrota. Sen
sijaan hän tarjosi käyntikorttiaan ja markkinoi
paluukyytiä. Selitin sinnikkäästi, että
tarvitsen kuitin reklamaatiota varten. Lopulta
hän kirjoitti jonkinlaisen “kuitin”, mutta ei
antanut käyntikorttiaan takaisin. Veikkaan, että
kyseessä oli “verovapaa erikoiskyyti”.
Hotellin sisäänkirjaus sujui, mutta huone oli…
noh, sanotaan vaikka “kompakti”. Parivuode oli
niin lähellä seinää, että kylkeä kääntäessä
olisi pitänyt pyytää seinältä lupaa.
Säilytystilaa oli niin vähän, että ylimääräinen
sänky muuttui varastoksi. Vessa ja suihku olivat
suunniteltu selvästi hobiteille.
Yöllä miehelle nousi 38,8 asteen kuume. Onneksi
olin itse paremmassa kunnossa hoivaamaan. Ibumax
teki tehtävänsä, ja aamulla oltiin jo hieman
elossa.
Illalliselta palatessa kävin kysymässä parempaa
huonetta. Lupasivat palata asiaan aamulla, mutta
jo pian koputettiin ovea ja pääsin katsomaan
vaihtoehtoa. Se oli kuin toisesta
todellisuudesta — tilava, valoisa ja ennen
kaikkea ei-kanakoppi. Muutto sovittiin
seuraavaksi aamuksi. Hintavampi, kyllä, mutta
järki ja hermot kiittivät.
Puolikuntoisena muuttaminen ei ollut elämän
huippuhetki, mutta sadepäivänä se oli lopulta
ihan siedettävää puuhaa. Uudessa huoneessa oli
mukava pötkötellä ja lukea.
Yöllä heräsin ukkosen jyrinään ja sateen
ropinaan. Seuraavana päivänä rannalla
aurinkolavitsalle istahtaessa peppu oli heti
litimärkä — pedin pehmusteet olivat selvästi
viettäneet yön ulkona. Niinpä istuimme
puupenkillä, lueskelimme ja seurasimme rannan
elämää. Ei ehkä se unelmien rantapäivä, mutta
ainakin tarina parani.
|
kanakoppi |
uusi koti |
uusi koti |
|
